Kännyn sovellukset on syvältä. Sitä vähän kuin katoaa niiden syövereihin. Kirjasin itseni ulos fb:stä. Alkoi ärsyttää, kun oli koko ajan "saatavilla". Kännykkä kilkatti, vaikka ilmoitukset oli otettu pois käytöstä. Minua ei harmita se, että kaverit haluaa mulle jutella. Mua vaan alkoi häiritä, että piippaus kuului kun vähiten odotti. Ja sitten kun joku laittoi monta viestiä, niin kuului "tididintididintididintididin"... Se on harvinaisen ärsyttävää silloin, kun yrittää nukuttaa kaksveetä... "Äiti, mikä toi ääni oli"... (ja just kun luulin, että mukelo nukahti). Muutenkin. Yksi ilta vedin palkokasvin nenään miehelleni, kun meillä oli juttelu kesken ja hänellä soi puhelin. Kaverinsa soitti ja sitten hän puhuikin puoli tuntia puhelimessa. Istuin sitten mielenosoituksellisesti koneelle ja istuin puoleenyöhön asti. Vaikka väsytti.
Jännä juttu miten tommonen pieni esine koukuttaa. Samalla, kun jää sen pauloihin, unohtaa sen elämän, mitä tapahtuu ympärillä. Kuinka monesti havahdunkaan kaksveen leikkiinkutsuun... siihen viidenteen. Ja kuinka sen puolison kanssa voisi keskustella ennemmin kuin tsättäillä puhelimella kavereiden kanssa. Toki kavereihin tulee pitää yhteyttä ja tsättäilläkin voi, mutta hei - se puoliso on siinä parin metrin päässä ja ois kiva pysyä kärryillä senkin kuulumisista.
Näin ollen YRITÄN KOVASTI pitää fb-sovelluksen pois päältä puhelimestani ja olla "saatavilla" perheelleni. On se hyvä elää sitä elämääkin vähän, niin on sitten mistä päivittää sinne naamikseen - korulauseiden mekkaan.
Kaverit, mulle saa kyllä edelleen viestitellä. Ihan perinteinen sms tai on tuossa luurissa vielä tuo whatsuppikin käytössä. Tämä ei siis ole nootti ystävilleni vaan ihan tällainen avautuminen omasta addiktiosta. Moi olen Laura - some-addikti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti